Tuhannesti kiitoksia kaikille onnitelleille! ♥

Seuraa synnytystarinaa. Eipä tämä yksityiskohtineen välttämättä kaikkia kiinnosta, mutta haluan kirjoittaa sen muistiin itseäni varten.

Jouluaattoaamuna heräsimme kellonsoittoon kuudelta. Meillä oli kinkku uunissa ja päätimme katsoa, miltä se näyttää. Sen jälkeen voisimme jatkaa unia. Roi totesi, ettei kinkku ihan vielä olisi valmis, ja lähti ulos tupakalle. Itse painuin vessaan. Vessassa mulla meni lapsivedet. Epäilykselle ei jäänyt sijaa, kyllä ne sellaisella lorinalla tulivat. Kun Roi tuli ulkoa, käskin häntä lähteä laittamaan auto lämpiämään – ulkona oli nimittäin 29 astetta pakkasta.

Käskin Roita syömään rauhassa aamupalan, itse soittelin synnärille ja varmistin, että pitäisikö tulla heti. Sai tulla. Itse en pystynyt syömään mitään. Ei varsinaisesti ollut huono olo, mutta ei nälkäkään. Pakkailin vielä sairaalakassia ja tungin pyyhettä housuihin – sitä lapsivettä nimittäin tippui koko ajan.

Viimein seitsemän jälkeen pääsimme lähtemään ja perillä sairaalassa olimme varttia vaille kahdeksan. Mut laitettiin käyrille puoleksi tunniksi. Siinä ollessani mulla tuli ekat supistukset, kahdesti ja niin lievät, etten niitä vielä supistuksiksi tunnistanut. Eivät ne näkyneet käyrilläkään. Kätilö väitti, että streptokokin vastainen antibiootti pitäisi aloittaa vasta 18 tunnin kuluttua vesien menosta, joten jos ei supista, voisimme lähteä takaisin kotiin joulun viettoon ja tulla sitten yöllä takaisin. Olin ihan äimistynyt, sillä olin varma, että tulin jo jäädäkseni. Keli oli huono ja matka kotiin pitkähkö, joten automatka ei houkutellut, mutta sairaalassakaan ei mitään kuulemma meille tehtäisi.

Pyynnöstäni kätilö tsekkasi kohdunsuun tilanteen (se oli siinä vaiheessa kaksi senttiä auki) ja varmisti lääkityksen vielä lääkäriltä. No, lääkäri olikin sitten todennut, että ensimmäinen osa antibioottia voitaisiin antaa heti ja toinen 8 tunnin päästä, ja väliajan voisin olla kotona, jos supistukset eivät ala.

Siirryimme tarkkailuhuoneeseen, jossa mulle laitettiin tippa ja aloitettiin lääkitys. Olin myös koko ajan käyrillä. Makailin sängyssä omissa vaatteissani, kun yhtäkkiä alkoi supistaa niin, että minäkin jo tajusin, mistä on kyse. Pääsin hädin tuskin Roin avustuksella vessaan (se tippatelinekin vielä sotki kuvioita) ja mut sai melkein kantaa pois sieltä. Vaihdoin sairaalavaatteet ja makoilin taas sängyllä. Rauhallisesti hengitellen selvisin supistuksista, Roi tarkkaili avuttomana vieressä.

Taisi kulua tunti tai kaksi säännöllisesti supistellen, kunnes siirryin keinutuoliin – sängyssä en kerta kaikkiaan enää voinut olla. Välillä seisoin ja nojailin tuolin selkänojaan, heijasin itseäni ja Roi silitteli alaselkääni. Muistan katsoneeni telkasta Lumiukon ja Joulurauhan julistuksen niin, että aina supistuksen tullessa komensin Roita laittamaan telkasta äänet pois, sillä en vaan kestänyt niitä. Lopulta muutaman tunnin päästä olo oli niin paha, että oli pakko pyytää kätilö apuun. Supistusten välillä vatsalihakset eivät nimittäin rentoutuneet lainkaan, joten olin jatkuvassa krampissa. Kohdunsuu oli edelleen vain pari senttiä auki eikä epiduraalia voisi antaa ennen kuin olisin auki vähintään neljä senttiä, joten kivunlievitykseen oli tarjolla vain kipulääkettä (Oksanest), jonka kätilö tuikkasikin saman tien käsivarteeni. Luvassa olisi pari tuntia hieman helpompaa oloa.

Kiikuin keinutuolissa ja melkein torkahtelin. Roi nukkui huoneen parisängyssä. Aina supistuksen tullessa keskityin hengittelemään ja nojasin keinutuolin äärimmäiseen taka-asentoon. Terävin kipu oli poissa, kyllähän siinä juuri pärjäsi. Kun puolitoista tuntia oli mennyt, totesin, että taas oli vessahätä ja pian sinne pitäisi mennäkin, jotta ehdin ennen kipulääkkeen vaikutuksen loppumista. Herätin Roin ja könysin vessaan. Siellä ollessani kipulääke sitten loppui ja olin jälleen niin lyöty kivusta, että oli pakko soittaa kätilö paikalle. Kahden ihmisen taluttamana pääsin sänkyyn ja kätilö tsekkasi kohdunsuun. "Herraisä, sinähän olet jo seitsemän senttiä auki! Nyt ei kyllä ehditty sitä epiduraalia antaa." Vaihtoehto olisi spinaalipuudutus, jonka mielihyvin ottaisinkin.

Kätilö lähti valmistelemaan synnytyssalia ja soittamaan päivystävää anestesialääkäriä paikalle. Lääkärin tulossa kesti ja sitä odotellessa synnytyslääkäri kävi laittamassa mulle kohdunsuun puudutteen (PC). Samalla hän laittoi vauvan päähän pinnin, jonka kautta sydänääniä saatiin seurattua paremmin. Mun piti siirtyä synnytyssaliin omin jaloin ja vaikka se oli vain viereinen huone, musta tuntui, että se oli elämäni pisin matka siinä supistusten kourissa.

Anestesialääkäri tuli lopulta ja antoi spinaalin. Jälleen pitäisi olla helpompaa seuraavat pari tuntia. Jonkun ajan päästä kätilö totesi, että olen täysin auki, joten jos mulla tulee ponnistamisen tarve, niin ei muuta kuin hommiin.

Kello kävi, eikä mua vaan ponnistuttanut. Spinaalin vaikutus ehti loppua, mutta jo ennen sitä kätilö oli ehdottanut, että voisi vielä antaa pudentushermon puudutteen, mikä sitten tehtiinkin. Lopulta tunsin pienen pientä ponnistamisen tarvetta (tai lähinnä se oli kakkahädän tunne), joten päätimme yrittää ponnistusta. Kätilö totesi jo siinä vaiheessa, että kolme varttia on sellainen rajapyykki, johon asti hän ensisynnyttäjien kanssa yleensä yrittää, sitten tsekataan tilanne ja pohditaan jatko. Enempään ei yleensä äidin voimat juuri riitä.

Ponnistin ensin kylkiasennossa, koukkujalkaa itseeni päin vetäen. Ensimmäiset ponnistukset menivät tosi hyvin ja ehdin jo sanoa Roille, että eihän tämä edes tunnu pahalta. Kuuluisat viimeiset sanat... Puristin kyllä todella kovaa Roin kättä aina supistuksen aikana ja hermostuin todella, jos hän yritti tarjota minulle väärää kättä tai väärässä asennossa. Pian paikalle tuli synnytyslääkärikin ja siirryin ponnistamaan puoli-istuvassa asennossa jalat avustajien kyljistä tukea ottaen. Jokaisen supistuksen aikana ehdin ponnistaa kolmesti ja pian vauvan päälaki jo näkyikin, mutta siihen se sitten jo tyssäsikin, vaikka kätilö yritti sormella venyttää vauvan päälle tilaa. Puolen tunnin jälkeen aloin jo tuntea väsymystä ja kun se kolme varttia oli kulunut, olin jo ihan puhki. Lääkäri ja kätilö olivat yhdessä sitä mieltä, että jos mulla vielä voimia riittäisi, niin seuraavaksi otettaisi imukuppi avuksi. Mä sanoin, että työnnän lapsen ulos vaikka sisulla ja vielä mä hetken jaksaisin muutenkin.

Eli imukuppihommiin! Kätilö lähti hälyttämään lastenlääkäriä paikalle. Ennen lääkärin tuloa ehti tulla pari supistusta, joiden aikana mun oli pakko ponnistaa, vaikka olin ihan poikki. Roi tuurasi kätilöä mun ponnistusalustana ja oli hieman järkyttynyt näkemästään, kun oli koko ponnistusvaiheen muuten ollut mun pääpuolessa. Kun lastenlääkäri saapui, pari kätilöä valmisteli sängyn uuteen uskoon: jalkopäästä pudotettiin pohja pois ja mun jalat nostettiin jalustimille. Synnytyslääkäri alkoi laittaa imukuppia. Ja se muuten sitten sattui!

Ensimmäinen ponnistus imukupilla epäonnistui, imukuppi irtosi kesken vedon. Se piti siis laittaa uudestaan, ja taas piti kestää se kamala kipu! Nyt imukuppi pysyi, mutta itseltäni hävisi ponnistamisen suunta täysin ja olin niin väsynyt ja kipeä, että vain huusin. Lapsi ei vieläkään tahtonut tulla, joten kätilö leikkasi vielä välilihan. Se auttoi, pää saatiin syntymään ja loppuhan tuli sitten jo ihan itsestään. Itse olin kivusta ja väsymyksestä niin turta, että en muista tuosta hetkestä enää juuri muuta kuin sen, että kun kätilö nosti vastasyntyneen ilmaan ja sanoi, että tällainen tuli, niin muistan henkäisseeni "Tyttö!", ja samassa sain Roilta suudelman. Roi kertoi, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, mutta itse en itkenyt. Olen sitä ihmetellyt jälkeenpäin, mutta ehkäpä mä vaan olin niin loppu, että kyyneliäkään en jaksanut vuodattaa.

Seuraavat minuutit menivät ihan sumussa. Meillä on kamerassa lukuisia kuvia mm. napanuoran leikkaamisesta, vauvan tutkimisesta ja syntyneestä istukasta, mutta mulla ei ole niistä mitään mielikuvia. Vasta kun sain läpeensä kinaisen tytön rinnalleni, palasin tähän maailmaan. Maailman ihanin tunne! Tytön silmät pyörivät päässä, kun hän ihan hiljaa kuulosteli sydämenääniäni. Makasimme näin aika pitkään, sillä kätilöllä riitti hommia minun ompelemisessani. Sillä välin Roi kävi soittamassa tuoreille isovanhemmille: tyttö oli syntynyt jouluaattona iltayhdeksän jälkeen (raskausviikot 38+5).

Kätilö pesi vähän vauvaa, mittasi ja punnitsi hänet (3190 g, 51 cm) ja kapaloi, minkä jälkeen isä sai nyytin syliinsä. Minut puolestani komennettiin suihkuun ja pissalle. Saatuani puhdasta vaatetta ylle meille tarjoiltiin vielä onnittelukahvit, ja mukana oli myös vähän kuohuvaa sekä mulle pari leipää ja jugurtti, sillä en koko päivänä ollut saanut mitään suuhuni (tai ruokaa oli kyllä tarjottu ja oli mulla evästäkin, mutta en vaan ollut pystynyt syömään). Sitten olikin aika lähettää isä kotiin, ja minut ja vauva kärrättiin vuodeosastolle.

Viivyin sairaalassa kolme päivää ja Roi oli seuranani joka päivä. Vauvan päässä oli avohaava irronneen kupin takia ja toki pää oli isolla pahkallakin. Imetys ei tahtonut lähteä käyntiin, vauva oli väsynyt eikä olisi jaksanut imeä, nukkui vain. Toki sillä varmaan oli kipujakin imukupin takia. Joulunpyhien takia osastolla oli tilaa, kun mitään politoimenpiteitä ei siellä hoidettu, joten vaikka aattonakin syntyi viisi lasta, taisi jokainen äiti saada oman huoneen. Se oli onni, jotta sai rauhassa tutustua uuteen tulokkaaseen, harjoitella hoitoa ja tuputtaa vauvalle tissiä. Kun imu alkoi löytyä ja vauva läpäisi lääkärintarkastuksen, pääsimme kotiin.

Nyt kotona olemiseen on ehditty jo melkein rutinoitua, sillä vauva eilen täytti jo kuukauden. Roi piti täyden isyysloman ja on jo palannut töihin, me harjoittelemme nyt tytön kanssa kaksin olemista. Pakkaset pitävät meidät ajoittain sisällä ja toisinaan taas sataa niin paljon lunta, että olemme motissa, mikäli aura-auto ei ole käynyt täällä kylän perukoilla. Itse olen toipunut hyvin, jälkitarkastus on ensi viikolla. Raskauskilot (9 kg) jäivät sairaalaan ja ainakin jossain vaiheessa olin jopa laihtunut vielä pari kiloa päälle. Tytöllä on hyvä ruokahalu ja hän imee äitinsä kuiviin.

PS. Entäs se joulukinkku? Se ehdittiin nostaa uunista pöydälle ennen sairaalaan lähtöä ja kun Roi yhden aikaan yöllä palasi kotiin, hän veisteli siitä itselleen isot siivut. Itsekin sain sitä muutaman palan kotiuduttuani, mutta muuten jäi kyllä jouluruoat vähemmälle.