Mä oon aina pelännyt pahinta. Kai se on ollut jotain pessimisti ei pety -ajattelua, joka ei kyllä pidemmän päälle ole kovin palkitsevaa. Kun tarkemmin kelaan elämääni taaksepäin, huomaan, että juuri pahimmat pelkoni ovat aina toteutuneet. Olen pelännyt läheiseni kuolemaa - poikaystäväni kuoli syöpään; olen pelännyt pettämistä - avioliitto loppui miehen salarakkaan raskautumiseen; olen pelännyt lapsettomuutta - no, tässä sitä nyt ollaan... Olen myös pelännyt, että jos ikinä saan lapsen, se syntyy vaikeasti vammaisena, tai että menetän sen.

Eilen hankin Samuli Putron Elämä on juhla -levyn. Jo ensimmäinen raita pysäytti. Kannattaako elämää tuhlata pelkäämiseen tai pahimman odotteluun? Ei varmastikaan.

"Ota löysin rantein, älä jännitä. Ota vastaan, mitä tarjoo elämä" lauloi jo Veikko Lavi. Ehkä siinä olisi ainesta uudeksi motoksi. Sitä opetellessa voi ainakin välillä muistella Putron oppeja:

Samuli Putro: Mitäpä jos (levyltä Elämä on juhla)