Tunnelmani lääkärikäynnin jäljiltä ovat todella sekavat.

Jollain tavalla kivi putosi sydämeltä, kun kuulin, että mussa ei ole yhtään mitään vikaa. Toisaalta samalla hetkellä tajusin, että koska "vika" on yksin Roissa, mun ja Roin suhde on nyt kiinni siitä, haluaako Roi lähteä hoitoihin. Häneltähän se ei vaadi kuin minun henkistä tukemistani ja kahden spermanäytteen antamista (kontrollianalyysi + annos munasolujen keräämispäivänä). Hänen suhtautumisensa lapsiin on kuitenkin ollut tasolla "tulee jos on tullakseen". Nyt painotin hänelle, että on tehtävä päätös, joka ei tue tuota ajattelumallia, vaan lasta tekemällä tehdään (siltihän se lopputulos on vain 30-prosenttisen varma). Ääneen en sanonut sitä, että jos hän ei lasta haluakaan, me emme voi jatkaa yhdessä. Mun lapsenkaipuu on niin suuri, että en usko voivani viettää loppuelämääni lapsettomana - etenkin, kun minusta ei löydy syytä siihen.

Roi ei vielä sanonut mitään. Hän halusi sulatella asiaa, ja suon sen hänelle painostamatta. Toivoin, että hän menisi sperma-analyysiin uudestaan ja sitä hän ei ainakaan tyrmännyt. Se on kuitenkin otettava vasta aikaisintaan kuukauden päästä, joten mikään kiire tässä ei ole.

Mulla on hetkittäin hyvä olla, hetkittäin niin paha, että meinaan oksentaa. Mä rakastan Roita, mutta riittääkö se. Ei voi tietää.