Jokin aika sitten kokoonnuimme ystävien kanssa pikkujoulun merkeissä glögilasin ääreen. Etukäteen jo tiesin, mihin keskustelu väistämättä jossain vaiheessa kääntyisi: lapsiin tietysti. Kaikki näistä ystävistäni ovat saaneet esikoisensa hiljattain ja lapset ovat siis vielä pieniä; yhdellä 2-vuotias, toisella 1,5-vuotias, kolmannella 1-vuotias ja neljännellä 0,5-vuotias. Kaksi ystävistäni tietää lapsettomuudestani, mutta asiasta on ehditty jutella viimeksi liki vuosi sitten, joten viimeisimmistä käänteistä hekään eivät tiedä. Kaksi muuta taas eivät tiedä mitään.

Niinhän se sitten menikin. Oli aihe mikä hyvänsä, juttu kääntyi väistämättä lapsiin tai vauvoihin. Mä vielä joten kuten pystyin seuraamaan keskustelua, mutta olihan se aika orpoa, kun ei aina voinut ottaa osaa omien kokemusten pohjalta. Huomasin, että toinen tietävistä ystävistä yritti toisinaan kääntää keskustelua muuhun, mutta tiedetäänhän se, että äitiys on vieteistä voimakkain...

Jossain välissä toinen tietämättömistä ystävistä tokaisikin, että Reine saa tässä täysvalmistelun omaa lasta varten. Mä jaksoin nippa nappa virnistää toisella suupielellä.

Siinä vaiheessa, kun alettiin jakaa synnytyskokemuksia, pyysin tiukan ystävällisesti, että voitaisko vaihtaa puheenaihetta - mä en voi ottaa tähän kantaa, joten on hieman ulkopuolinen olo. Keskustelu päättyi siihen. Onneksi.

Miksi sitten en kertonut, jos kerran ovat ystäviäni? Ei se ole niin helppoa, minulle ainakaan. Mä en usko, että kahden kesken asiasta puhuminen vaikeaa olisikaan, mutta asetelma "neljä yhtä vastaan" tuntui ahdistavalta, varsinkin, kun niiden parin tyypin takia juttu olisi pitänyt aloittaa vuosien takaa.

"En ole katkera, mutta kuitenkin..." Olen pelännyt, milloin tulee se hetki, että mä lakkaan iloitsemasta ystävien ja sukulaisten lapsista. Nyt oltiin jo aika lähellä. :(