Nyt on eka ultra takana ja neuvola-aika ensi viikolle varattu.

Ultrassa näkyi jo nopeasti sykkivä sydän! ♥ Alkiolla oli pituutta reilut 6 milliä - on vaikea tajuta, että niin pienellä voi olla toimiva sydän. Lääkäri onnitteli, mutta mä en jotenkin siinä kohtaa tajunnut, miksi se oli niin mullistava hetki. Mähän olin tiennyt olevani raskaana jo kauan... Toki nyt ymmärrän, ettei se niin yksinkertaista aina ole.

Jotenkin se lääkärireissu jätti muutenkin vähän kylmäksi. Mun omat lapsettomuuslääkärini ja -hoitajani eivät olleet paikalla, joten olimme hieman hämmentyneitä lääkityksen jatkamisesta (vieras lääkäri kysyi tietoa multa ja mä taas odotin saavani ohjeet häneltä). Lugesteronia pitäisi jatkaa "ykstoista viikolle" asti lopuksi vähitellen vähentäen. Ota tuosta nyt sitten selvä: siis "viikolle 11+" vai "11. viikolle", joka on viikko 10+?

Seuraavaksi soitin neuvolaan ja ilmoittauduin äitiysneuvolan asiakkaaksi. Sen puhelun jälkeen jäi äärettömän hyvä mieli. Mä vähän sekoilin, ja soitin väärälle henkilölle, mutta homma hoitui silti, ja hoitaja langan päässä kyseli, miltä musta nyt tuntuu. Kun sitten selitin, että odotan ensimmäistä lastani, joka on odotettu ja toivottu koeputkilapsi, niin se tunne kolahti. Hyvä, että liikutukseltani kykenin jatkamaan.

Yhtenä iltana kesken muiden puuhien Roi totesi innostuneesti: "Musta tulee isä". Ja perään leveä mutta aavistuksen epäuskoinen hymy. Siitäkin tuli niin hyvä olo!

Mä oon tajuttoman väsynyt. Viikonloppuna nukuin 10-tuntisia öitä (tosin heräsin pari kertaa yössä vessaan) ja  voin hyvin, mutta arki uuvuttaa mut, kun en malta mennä ajoissa nukkumaan. Koko ajan on myös nälkä. Ja se näläntunne on jotenkin käsittämätöntä, kun se voi iskeä vaikka puoli tuntia edellisen välipalan jälkeen. Kun kaiken lisäksi kestän nälkää huonosti, tuntuu että olen koko ajan pienessä kiukussa. Mur!

Viikot: 7+2